Tarinoiden kertominen rauhankasvatuskeinona: Kulttuurienvälinen vuoropuhelu Etelä-Thaimaassa

Tiivistelmä:

Tämä artikkeli liittyy vuoden 2009 kenttätutkimukseeni, joka keskittyi rauhantarinoiden käyttöön välineenä rauhankasvatuksen transformatiivisessa oppimisessa. Tutkimuksen tavoitteena oli edistää sosiaalista sovintoa ja kulttuurienvälistä vuoropuhelua thai-buddhalaisten ja malaijilais-muslimien nuorten välillä Etelä-Thaimaassa meneillään olevassa valtion sisäisessä etno-uskonnollisessa konfliktissa. Senehi (2002) väittää, että tarinankerronta on sosiaalistamisen ja kasvatuksen väline. Tämä nähdään avaimena konfliktien muuttamiseen ja rauhanrakennukseen motivoimalla ihmisiä itsensä muuttamiseen. Tutkimukseeni perustuivat teoreettiset rauhankasvatus- ja konfliktimuutoskehykset, jotka pyrkivät edistämään rakentavaa rauhan sitoutumista väkivallattomilla lähestymistavoilla, jotka käsittelevät suuria kysymyksiä ja lisäävät ymmärrystä, tasa-arvoa ja kunnioitusta ihmissuhteissa (Lederach, 2003). Tapaustutkimus osoittaa haastattelujen ja fokusryhmäistuntojen sekä vastakkaisten osapuolten nuorten kanssa järjestettävien taidetyöpajojen avulla, että tarinankerronnan kautta tapahtuvaa rauhankasvatusta voidaan hyödyntää narratiivisen totuudenkerronnon välineenä, jonka tarkoituksena on palauttaa ihmissuhteet, parantaa traumaattisuutta. kokemuksia ja sosiaalisen rinnakkaiselon edistämistä. Tämä menetelmä voi edistää kulttuurien ja uskontojen välistä vuoropuhelua. Lisäksi se voi myötävaikuttaa sellaisen rauhankulttuurin kehittymiseen, jossa rauhantarinoiden kertominen "toisen" ryhmän jäsenen kanssa voidaan tulkita haluksi julistaa "kuulemattomia" ääniä ja tunteita, jotka jaetaan "toisen" ryhmän kanssa. muu'. Se liittyy aktiivisen kuuntelemisen käytäntöön ennakkoluulojen voittamiseksi, mikä johtaa transformatiiviseen oppimisprosessiin. Tarinankerronnan avulla tutkimukseen osallistuneille annettiin mahdollisuuksia jakaa kokemiaan kokemuksiaan, vahvistaa toisiaan ja sisäistää uusia mahdollisuuksia ilmaista ja työstää sekä tietoisia että tukahdutettuja ajatuksia ja tunteita yhdessä. Prosessi lisäsi osallistujien mahdollisuuksia muuttaa väkivallan kulttuuria rauhan kulttuuriksi. Rauhantarinoiden kertominen voidaan siksi nähdä konfliktin muuttamisen ja rauhankasvatuslaitteen välineenä sekä taideteoksena, joka voi johtaa väkivallattomaan yhteiskunnalliseen muutokseen etnouskonnollisesti jakautuneessa yhteiskunnassa.